Hääpäivä: Vihkiminen

Maratonpostaus vol. tsiljoona... :)

Vihkipaikalla oltiin hyvissä ajoin paikalla, noin parikymmentä minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Asettelimme siinä rauhassa hunnun päähäni ja tarkastin, että meikki on ok. Kaasot pääsivät myös nyppimään potrettikuvauksista mukaan jääneitä havunnneulasia ynnä muita pikkuroskia pois tyllien ja pitsien seasta. On se kuulkaa jännä ja erittäin toimiva roskamagneetti tuo hääpuvun helma! :D

Siinä vaiheessa, kun isi ilmestyi sakastiin, alkoi vähän jännittää, mutta silleen kivasti. Hörpin siinä kuitenkin vähän vettä, koska suuta kuivasi ja epäilin, etten pian saa kajautettua tarpeeksi vakuuttavasti sitä yhtä sanaa ulos suustani. 

Sulho ja bestmanit menivät muutamaa minuuttia vaille tasan seisomaan alttarille. Samalla kaasot kävivät kuikuilemassa, että näyttäisivätkö kaikki vieraat jo saapuneen. Eivätpä näyttäneet: yksi autollinen kavereitani loisti poissaolollaan. Saatiinpa pikku jännitysmomentti siis siihen vihkimisen alkuun, kun tämä ulkopaikkakuntalaisten ystävieni auto oli päässyt eksymään. Onneksi he eivät olleet kuitenkaan kovin kaukana. Eivätkä nämä eksyneet lampaat olleet ainoita, jotka puuttuivat, sillä myös äitini ja pikkuveljeni uupuivat paikalta vielä tasan aikaan. Pikkaisen meinasi jo alkaa otsasuoni tykyttämään... Mutta kaikki saapuivat ja vihkiminen päästiin aloittamaan noin viisi minuuttia myöhässä. Voin vaan kuvitella, miten ikuisuudelta se aika tuntui alttarilla seisseelle sulholle!

Kaikki postauksen kuvat: Tuomas Mikkonen. Ethän kopioi luvatta!

Kirkon ovet avattiin, ja kaunis Pachelbelin Kaanon D-duurissa tärähti soimaan. Kaasot lähtivät marssimaan kohti alttaria ensin. He tuntuivat menevän jotenkin kauhean nopeasti, sillä ihan heti olikin jo meidän, minun ja käsipuolessa jännittäneen iskäni, vuoro lähteä astelemaan kohti alttaria. 

Muistan vaan, että en pystynyt muuta kuin hymyillä. En olisi saanut pyyhittyä sitä virnistystä pois kasvoiltani, vaikka olisin yrittänyt! Taisin hymyillä samaa typerää irvistystä nimittäin koko vihkiseremonian ajan. :) Ja vaikka sitä pelkäsin, en vierittänyt yhtäkään kyyneltä koko alttarimatkan aikana. Yritin hakea matkan "alkutaipaleella" paljon katsekontakteja vieraisiin ja fiilistelin sitä, miten ihanan täydeltä pikku kirkkomme näytti. Ja miten kauniilta ja komeilta kaikki vieraat näyttivät! Sulhon lähestyessä luovutuspaikkaa, en tietenkään enää saanut katsettani irti hänestä. En muista, sanoiko isä jotain Laurille minut luovuttaessaan, sillä tilanne meni aika nopeasti. Muistan isän vaan vitsailleen ennen vihkimistä, että aikoo sanoa Laurille siinä vain et "Pidä hyvänäsi" ,mutta en tiedä mitä oikeasti tapahtui :D Vaihdoimme miehen kanssa katseen ja hymyn ja kävelimme loppumatkan alttarille, jolle polvistuneena kuuntelimme saapumismusiikin loppuun. 

Yritin imeä kaikki mahdolliset fiilikset itseeni vihkimisen aikana. Niin näyttävät kaasotkin ainakin kuvan perusteella tehneen... :) Kuuntelimme tarkasti papin kaunista ja ihanan henkilökohtaista puhetta, ja puristimme toisiamme koko ajan kädestä. Ainut todellinen jännitysmomentti meikäläisellä oli huntu ja sen pysyvyys - jouduin nimittäin muutaman kerran korjaamaan sen asentoa, koska pelkäsin, että se valahtaisi alas. Mutta pelko oli turha, huntu pysyi ihan hyvin messissä aina hääautoon istahtamiseen saakka!

Valitsemamme raamatunkohta oli Kolossalaiskirjeestä, 3:12-14:

Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.

Tekstin luki kauniisti sulhasen pikkusisko. Valitsimme kyseisen kohdan siksi, koska se tuntui eniten meiltä. Se sisältää hyviä ohjeita, ja päättyy niin kovin kauniisti. "Mutta kaiken krunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi." Nimittäin mitään muuta en tarvitsisi kuin tämän yhden, kaiken täydelliseksi tekevän rakkauden...

Se hetki, kun pappi kysyi meiltä, että tahdommeko, oli jännittävä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, missä sykkeeni huiteli siinä vaiheessa, kun Laurilta kysyttiin, tahtooko hän ottaa minut aviovaimokseen. Totta kai tiesin, että tahtoo - taisin jännittää enemmän omaa osuuttani. Hienosti sain kuitenkin tuon kauniin, merkityksiä ja tunteita täynnä olevan sanan sanottua, ja mies pääsi pujottelemaan vihkisormusta sormeeni. Se sujahti hienosti sille kuuluvalle paikalle, ja pian meidän julistettiin aviopuolisoiksi. Fiilis oli niin mahtava!!

Ja se pusu. Se on ollut ehkä elämäni paras pusu! Se oli ihan täydellinen ensimmäinen suukko aviopuolisoina. Mies osasi ottaa minusta kiinni ja pussata juuri niin kuin olin toivonutkin. "Yleisöstä" kuului hiljaisia huokauksia, kuulostivat minun korvaani hymyiltä :)

Vihkivirtenämme muuten oli virsikirjan uudelta puolelta virsi numero 822 "Se tuntee onnen syvän", joka lauletaan kaikille tutun Suvivirren sävelellä. Se sopi mielestämme toukokuisiin häihimme häihin soveltuvista virsistä parhainen. Meilläkin oli alttarilla virsikirja, mutta minä taisin hoitaa pääasiassa laulamisen -  vaikka ääni meinasi vähän väristä. Ajattelin nimittäin virren aikana myös rakasta mummiani, joka poistui yllättäen keskuudestamme kolme viikkoa ennen häitämme. Mummi olisi tykännyt valitsemastamme virrestä...

Kyyneleet olivat vihkimisen aikana varmaan lähimpänä silloin, kun mieheni kerrassaan upeasti laulava serkkupoika kajautti musiikkiesityksensä vihkitilaisuuden loppupuolella. Hän oli yhteisestä pyynnöstämme opetellut Samuli Edelmannin "Se viimeinen" -kappaleen ja säesti itseään akustisella kitaralla. Kyllä taas leuka väpätti...

Loppusiunauksen ja lähetyksen jälkeen olikin jo ihan täydellinen voittajafiilis, ja sitä ennakoiden olimmekin valinneet poistumismusiikiksemme jotain vähän vähemmän perinteistä. Poistumismarssimme nimittäin oli Rocky-leffan tunnari "Gonna fly now"! Voi vitsi, että oli leuat jo revetä siitä hymyilystä, kun kanttori täräytti biisin soimaan urkuparvelta. Jumitimme varmaan hieman normaalia pidemmäksi hetkeksi kuuntelemaan poistumismusaamme, sillä muistan tuumanneeni sulholle, että eiks jo mennä :D Meinasin myös unohtaa ottaa hääkimppuni siinä innostuksissani, uunituoreena vaimona, mutta onneksi kaaso oli skarppina ja kävi tyrkkäämässä sen mulle :D

Marssittuamme ulos kiersimme takaisin kirkkoon sisälle odottamaan, että ulkona saataisiin kunniakuja valmiiksi ja ilmapallot jaettua kaikille vieraille. Paitsi että niitä ei ihan riittänyt kaikille omaa, mutta ainakin yksi per pariskunta ja sinkuille omat. Nauhat olivat sen verran sotkeutuneet, että niiden selvittelyssä kesti hetken, ja taas odoteltiin :D Ulkoa kuului naurua, kun homma ei mennytkään ihan kuin Strömsössä, mutta eipä se meitä haitannut - me fiilisteltiin kirkon sisällä sitä, että meistä oli tullut nyt mies ja vaimo!

Ulos astuessamme saimme kolminkertaisen Hurraa-huudon ja aplodeja. Vieraat päästivät ilmapallonsa irti meidän kävellessämme heidän ohitseen. Pallot näyttivät niin hienoilta! (Ja olivat muuten biohajoavia! Niihin oli myös sidottu maatuvaa bambulankaa.) Autoon astellessamme onnistuin kerran tartuttamaan korkkarin koron hääpuvun pitsihelmaan, mutta sain sen onneksi aika nopeasti irti. Alushame, sekin vähän liian isoksi jäänyt, roikkui nimittäin vähän liian matalalla.. Joku siellä oli kerennyt jo veikkaamaan, että nyt se kaatuu, mutta enpäs kaatunutkaan! Mies piti mut hienosti pystyssä. Tuki, niin kuin avioliitossa kuuluukin tukea sitä kompuroivaa osapuolta. Joka meidän tapauksessa useimmiten olen minä, ai miten niin kömpelö... :)

Palloihin oli sidottu pikkuiset paperilappuset, joissa luki, mistä pallo oli lähetetty, ja pyydettiin, että jos sattuisi löytämään pallon, niin olisi kiva jos laittaisi meille sähköpostia ja kertoisi, minne saakka pallo oli leijaillut. Eräs hääpari oli kuulemma viime kesänä saanut viestin Ranskan etelärannikolta saakka! Meille ei vielä ole valitettavasti tullut yhtään "pallopostia"... :)

Herra ja Rouva Hangon keksi, päivää... Pikku irvistystuuletukset mulla.

Vihkitilaisuus meni siis hienosti. Kiitos kaikille osallisille!

Ja kiitos rakkaimmalle,

on suuri aarre hän.

Ihanat yllätystreffit a' la aviomies

Mulla on varmaan maailman paras aviomies! (Joo mä tiiän, niin kaikilla rouvilla varmasti on, mutta ainakin mulle paras siis ;)) Lauri päätti nimittäin yllättää mut aivan ihanasti tänään kesken työpäivän. Oon palannut siis toissapäivänä takaisin duuniin kuukauden kesäloman jälkeen, ja mies oli sitä mieltä, että tartten "pehmeen laskun" takas työelämään. Koska se ei ollut tarpeeks pehmeetä, että tämä eka viikko on mulle kolmepäiväinen ja ensi viikko nelipäiväinen...

Sain töissä ollessani tekstarin klo 10 aikaan. Se kuului : "Sul on tänään geolounas! Mä laitan koordinaatit noin kello 11..." Seuraava viesti tuli vähän myöhemmin, ja sisälsi koordinaatit sekä tiedon siitä, että mies koittaa olla paikalla valmiina 11.20. Jännää!!

Asiaan vihkiytymättömille selvennän, että geo-sanalla ei tässä viitattu esim. mihinkään geologiaan, vaan geokätköilyyn, johon ollaan hurahdettu tänä kesänä. Siinä on siis ideana etsiä erilaisia kätköjä, vähän niinkun aarteita, koordinaattien perusteella. Noin niinku pähkinänkuoressa :)

Minä lähdin Hangon keksinä* ja Naantalin aurinkona hihitellen töistä ja suuntasin kompassin ja koordinaattien avulla deittipaikalle, missä "kätköni" minua jo odottelikin tuoreiden sushien kanssa!

Tämä se on aarteenetsintää parhaimmillaan. Ihana mies, ja ihanat pikatreffit keskelle arkea. Nämä on kuulkaa just niitä_pieniä_juttuja. <3

Tämän tarinan siivittämänä toivottelen kaikille oikein ihanaa huomista perjantaita! 

*Hangosta puheenollen: meillä onkin ihan mahtis viikonloppu edessä - päästään nimittäin tanssimaan ihania häitä Hankoon! Toivokaa kaikki nyt oikein kovasti auringonsäteitä lauantaille, jotta upea hääpari pääsee sanomaan kuivin jaloin "tahdon" hienolla ulkovihkipaikallansa :) Ihan mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa avioparina vieraiksi häihin, kun saa vaan nauttia ja fiilistellä täysillä vieraan roolissa, eikä tartte jännittää yhtään! Nessut on silti pakattu mukaan ;)

PS. Seuraavassa postauksessa päästäänkin jo vähän kurkkaamaan meidän vihkimistä! :)

Tittidii, Trash the Dress -kuvat ovatkin jo täällä!

Oli pudota tänään leuka Hard Rock Cafen lattiaan saakka, kun kävin iltapäivällä kyseisessä ravitsemusliikkeessä ruokia odotellessamme tsekkaamassa kännykällä sähköpostia. Sieltä löytyi nimittäin viesti Tuomakselta, hää- ja Trash the dress -valokuvaajaltamme. Meillä oli perjantaina kuvausten yhteydessä puhetta, että koska hänellä riittää nyt kiireitä, saisimme TTD-kuvat vasta vähän myöhemmin. Tämä oli meille ihan ok ja aivan ymmärrettävää kovimman hääsesongin ollessa jo päällä. Mutta mitä! Tämä työlleen todella omistautunut herra oli mennytkin innoissaan editoimaan kuvat valmiiksi jo nyt (kuvattiin siis perjantaina, eli huimat viisi päivää sitten), joten enkai mä voi näitä tämän pidempään pidätellä. Haluutte kuitenkin nähdä näitä! ;)

Postauksen kaikki kuvat: Tuomas Mikkonen. Ethän kopioi kuvia luvatta!

So here we go: Trash the Dress - Firefighter style!

Kuvaa blurrattu jälkeenpäin meikäläisen toimesta.

Sellainen kuvayskäisy tällä erää! Ja kaikille ketkä miettii, niin voin kertoa että tuosta letkusta ei TODELLAKAAN tullut lämmintä vettä, eikä se paine ollut verrattavissa ihan perus suihkupaineeseen! :D

Onko teistä lukijoista moni myös uskaltautumassa TTD-kuvauksiin? 

Omasta puolestani voin sanoa, että kokemus oli aivan loistava, enkä olisi jättänyt sitä missään nimessä väliin! Kuvista sai todella hauskoja ja vähän erilaisia häämuistoja, ja oli ihanaa "hyvästellä" hääpuku näin mahtavalla tavalla. Nää on taas näitä tyttöjen juttuja, mut onhan se nyt kiva jättää kunnon heipat sille elämänsä kauneimmalle mekolle :) Varsinkin kun ne hyvästit sai jättää tuollaisen asusteen kanssa (enkä puhu nyt meikeistä, consseista perhosista tai kaulakoruista...) ;))